Kun elämä ei olekaan pelkkää poutataivasta


Tänään mä haluan puhua aiheesta, jota oon menneen syksyn aikana pyöritellyt päässäni lukemattomat kerrat. Aiheesta, joka on koskettanut varmasti monia muitakin. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut tarvetta puhua mistään kovin syvällisistä asioista tänne. Oon pyrkinyt keskittymään niihin positiivisiin, pinnallisiin juttuihin, jotka tuovat hyvän mielen. Tämän vuoden alussa päätin olla onnellinen, ja oon sitä usein ihan aidosti ollutkin. Se on mahtava juttu, mutta toisaalta oon saanut myös huomata, ettei pelkkä päätös ja halu aina riitä.
Oon aina ajatellut olevani vahva ihminen, joka ei tarvitse ulkopuolisten apua vaikka mikä olisi. Oon aina ennemmin tarjonnut muille tukea ja lohtua, kuin ajatellut omaa hyvinvointiani. Lopulta, kun löysin itseni alkusyksystä keskeltä pahaa paniikkikohtausta - henki ei kulkenut, jalat eivät kantaneet - myönsin että ehkä tarvitsen apua. Sitä myös sain, mutta en aivan siten tai sieltä kuin olisin luullut.


Sanotaan aina, että vaikeat ajat paljastavat, ketkä ovat ihmisen aitoja ystäviä. Oon nyt toistamiseen elämässäni todistanut, kuinka hyvin tämä sanonta pitää paikkansa. On helppoa olla toisen ystävä silloin, kun kaikki menee hyvin ja elämä on pelkkää poutataivasta. Toinen juttu on, kun taivas tummenee ja alkaa sataa. Ihmiset kääntävät helposti selkänsä - kuka mistäkin syystä. Ehkä yhtä pelottaa muutos, toinen ei välttämättä tiedä mitä sanoisi. Kolmas ei kenties koskaan oikeasti välittänytkään tarpeeksi.
Itse ajattelin, että tottakai kun olen ollut ihmisten tukena heidän vaikeina aikoinaan, myös he pysyisivät tukenani kun mulla on vaikeaa. Syksyn mittaan kuitenkin huomasin olevani yksinäisempi kuin vuosiin. Oli monia iltoja, jolloin vain itkin pahaa oloani, ja toivoin että joku muu ymmärtäisi - tai edes kuuntelisi. Aina ketään ei kuitenkaan ollut kuulolla. Sitten ymmärsin, että mun on jollain keinolla saatava ääneni taas kuuluviin.


Tällä hetkellä koen olevani onnekas. Mulla on paras ystävä, joka silloinkin vaikeina hetkinä tarjoutui viemään mut lääkäriin, kun mun omat jalat eivät enää kantaneet. Joka on kuunnellut murheitani jo yli vuosikymmenen, mutta jaksaa edelleen lähteä mun kanssa ajelulle keskellä yötä - vain koska tuntuu siltä. Mulla on elämässäni uusia ihmisiä, jotka jaksavat aina kysyä kuinka voin. Mulla on maailman paras äiti, joka kaiken oman stressinsä ja kiireensä keskellä jaksaa joka päivä vastata puhelimeen. Käyn säännöllisesti maailman ymmärtäväisimmällä psykologilla. Mulla on toimiva lääkitys ja päivät täynnä ilon aiheita. Mulla on kaikki, mitä tarvitsen.
Haluan tällä postauksella sanoa, että muistakaa pitää huolta rakkaistanne - aloittaen itsestänne. Kaikilla meillä tulee joskus eteen päiviä, jolloin on vaikeampaa. Se ei ole väärin, se ei tarkoita että ihminen on heikko tai huono. Se on elämää. Ja jos oma jaksaminen ei aina meinaa riittää, uskaltakaa pyytää apua. Lupaan, ettette jää yksin. ❤️

SEURAA MYÖS NÄISSÄ: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Ei kommentteja

Ihanaa, että tulit vierailulle! Jätä ihmeessä kommentti käynnistäsi :) Saa kysyä, kehua, kritisoida tai vaikka kertoa kuulumisia.