Follow me:

Kuinka pitkä matka kompromissista on itsensä kadottamiseen?

 

Vaikka mulla ei ole kovinkaan hyviä parisuhdekokemuksia menneisyydessäni, mulle on jotenkin aina ollut hyvin selvää että ihmissuhteiden eteen on toisinaan tehtävä kompromisseja. Naurettavan Sinänsä ihan ymmärrettävän pitkään ajattelin kuitenkin, että se olen nimenomaan minä jonka on annettava periksi asioissa. Että ihmiset pitäisivät musta ainoastaan, jos onnistun miellyttämään kaikkia osapuolia enkä koskaan sano vastaan.

Ei sitä kukaan koskaan ääneen sanonut, mutta jo lapsesta lähtien musta on ollut helppo nähdä etten oikein osaa sanoa ei – ja ennen pitkää ihmiset oppivat hyödyntämään sitä. Jokainenhan sen kuitenkin tietää, ettei kaikkia pysty ikinä miellyttämään, ja liika yrittäminen käy lopulta todella uuvuttavaksi. Joustava luonne on pohjimmiltaan positiivinen asia, mutta joka asiassa joustaminen ja itsensä unohtaminen ei ole hyväksi kenellekään. Mulle kävi lopulta niin että kadotin oman itseni täysin. Menin aina sinne missä joku mua tarvitsi, sanoin ne asiat jotka tiesin toisen haluavan kuulla. En voinut sanoa kenellekään ei, tai ilmaista negatiivisia mielipiteitäni, koska en halunnut jäädä yksin.

 

 

Kun sitten pikkuhiljaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen opin kieltäytymään tietyistä jutuista, sanomaan välillä jämäkämmin kantani ja ottamaan tarvittaessa omaa aikaa, se aiheutti lähipiirissäni varsinaisia tunnekuohuja. Tottakai äkkinäinen muutos on aina outo, ja kun on tottunut että joku on aina käytettävissä kaikkeen, ei ole helppoa ymmärtää miksi tilanne yhtäkkiä muuttuu. Olisin silti arvostanut, jos ihmiset olisivat yrittäneet enemmän ajatella asiaa mun kannaltani.

Nykyään huomaan, että mun on vaikeaa tasapainotella kahden eri ääripään välillä ja yrittää löytää se kultainen keskitie. Ystävyyssuhteissa olen onnistunut siinä aika hyvin. Tärkeimmät ystävät tietävät, että toinen on silti tukena ja turvana, vaikka välillä tulee eteen tilanteita joissa ei pysty auttamaan tai olemaan läsnä. Parisuhteessa taas olen ihan hukassa. Ehkä se on harjoituksen puutetta, mutta en yksinkertaisesti osaa olla jotain siltä väliltä. Haluan, että toisella on hyvä olla, mutta niin haluan että mulla itsellänikin on.

Nyt mua lähinnä kiinnostaisikin saada keskustelua aikaan siitä, kuinka paljon teidän mielestä on syytä (parisuhteessa tai ihmissuhteissa ylipäänsä) joustaa, ja millaisissa tilanteissa taas on tärkeää pysyä omassa kannassaan. Milloin mennään oman näkemyksen mukaan ja milloin jonkun muun?

Onko teillä jotain hyviä vinkkejä, miten säilyttää oma itsensä ja olla silti tarvittaessa joustava?

 

SEURAA BLOGIN ULKOPUOLELLAKIN: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Previous Post Next Post

You may also like

Ei kommentteja vielä

Jätä kommentti