Follow me:

    Nosta hetkeksi minä-lasit sivuun

     

    Arki. Se pieni suuri asia, josta meidän elämä pitkälti koostuu. Stressataan aikatauluista, harrastuksista ja hyvistä ja huonoista hiuspäivistä. Mä itse huomaan bloggaajana ja somevaikuttajana stressaavani jatkuvasti mm. sisällön tuottamisesta, sen laadusta ja määrästä. Tottakai mulla on lukemattomia muitakin asioita, joista ehdin viikon aikana stressata, mutta nämä ovat monesti niitä päällimmäisiä ajatuksia silloin kun arki rullaa tavallisesti. Jokaisella on ne omat ei-niin-tärkeät, mutta silti niin tärkeät jutut, jotka pyörii jatkuvasti mielessä. Aina joskus se arki kuitenkin pysähtyy ja vastaan tulee jotain paljon tärkeämpää kuin se kuvan julkaiseminen instaan tai se, miltä hiukset tänään näyttävät.

    Kuluneella viikolla mulle läheinen ihminen joutui sairaalaan ja mä puolestani jouduin taas todistamaan, miten lähellä yksi elämä oli päättyä kokonaan. Miten naurettavalta ja pinnalliselta tuntuikaan, kun vielä aiemmin päivällä murehdin joitain täysin turhanpäiväisiä asioita ja muutamaa tuntia myöhemmin kuulin, että yhden ihmisen elämä ei todennäköisesti enää koskaan palaisi ennalleen. Muutamassa hetkessä oma perspektiivi muuttui täysin ja moni kesken ollut asia alkoi tuntua ihan toisarvoiselta.

     

    Oma arki

     

     Poissa silmistä, poissa mielestä


    Arki ja omiin tavallisiin asioihin uppoutuminen ei missään nimessä ole huono juttu, vaan se on se perusta joka elämässä kuljettaa eteenpäin. On myös inhimillistä nähdä ensin ne itseä lähellä olevat asiat ja ongelmat, minkä suuruisia ne sitten ovatkaan, ja katsoa omien lasien läpi myös toisen ihmisen elämää. Jokaisen omat päivittäiset askareet, onnistumiset ja vastoinkäymiset ovat ihmiselle itselleen niitä suurimpia ja tärkeimpiä. Niin sen kuuluu mennäkin. Muiden asiat ovat kuin naapuritontilla, poissa silmistä, poissa mielestä.

    Maailmalla kärsitään nälänhädästä ja köyhyydestä, mutta se ei kosketa samalla tavalla kuin oman elämän tapahtumat. Edes ystävän tai työkaverin kriisit eivät tunnu niin suurilta, koska niitä pääsee pakoon oman kotioven taakse. Jokaisella on täysi oikeus keskittyä omaan elämäänsä ja kuten jo sanoin, on inhimillistä reagoida eri tavalla ulkopuolisiin asioihin kuin omassa elämässä tapahtuviin myllerryksiin. Oon kuitenkin sitä mieltä, että ei tekisi pahaa, jos jokainen meistä, silloin kun omassa elämässä on tyyntä ja arki rullaa, nostaisi ne minä-lasit silmiltään ja katsoisi toiseen ihmiseen aidosti. 

    Koska sä viimeksi kysyit, mitä sun ystävälle, tädille tai vaikka kummin kaiman kissalle kuuluu? Ihanaa, jos olet tehnyt niin tässä lähiaikoina ja jos taas et, kokeilisitko nyt? Iloa päivääsi <3 PS. Mua kiinnostaa myös mitä sulle kuuluu, kerro kommenttiboksissa!

     

    SEURAA BLOGIN ULKOPUOLELLAKIN: FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM